Kävelen. Metsä ympärilläni huutaa hiljaisuuttaan. Jalkojen nosteleminen risujen ja lumen yli tuottaa hankaluuksia. Kaadun. En tunne mitään.

Itken. Suolaiset purot valuvat poskiani pitkin. Niistä alkaa muodostua putous. Ihoani kirvelee. Olen puu, jonka lehdiltä kevään ensi aurinko sulattaa routaa.

Hengitän. Puuskutan. Haukon henkeä. Se on vain refleksi, muuten voisin tahallani unohtaa hengittää. Rautainen nyrkki puristaa keuhkojani ahdistavalla otteella.

Silmäni sumenevat. Pyyhin niitä hihalla, jotten menettäisi näkökykyäni. Haluan nähdä vielä kerran. Vain sen verran että löydän.

Aurinkoa ei näy. Minulle se ei ole näyttäytynyt kuukausiin. Vedän pimeyttä puoleeni. Aurinko on hylännyt, jäänyt etelään nauramaan ja juomaan pina coladaa. Unohtanut synkän maan.

Pimeys tihenee ympärilläni, siitä tiedän olevani lähellä. Se värähtelee kuin odottaisi jotakin. Pelkään. Harkitsen sittenkin antavani silmien samentua. Kaadun taas. Kestää kauemmin kerätä voimia ylös nousemiseen.

Valoa. Edessäpäin. Puiden takana. Se kirkastuu joka askeleella. Pieni tuulenvire käy korvani juurella kuiskaten nimeäni. Pysähdyn valon sokaisemana.

Silmäni tottuvat ja pian näen hänet. Hän seisoo pienellä aukealla, katsoo minuun ja hehkuu valkoista. Kasvoillaan vaihtelevat ilmeet niin nopeasti, etten kykene tulkitsemaan. Olen kokovartalokipsissä.

Äkkiä hän kyyristyy polvilleen kuin kouristuksen saaneena. Kuulen hänen rahisevan hengityksensä, joka loppuu samalla sekunnilla, kun ilmaa halkoo repivä ääni. Hänen paitansa putoaa riekaleina maahan.

Tuskallisen hitaasti hänen selkäänsä piirtyy kaksi juovaa, jotka halkeavat ja vuotavat verta. Haavoista työntyy esiin jotain niin valkoista, että minun hetkeksi käännettävä katseeni.

Siivet. Kaksi hopeista ja hohtavaa, niin sulavat ja kauniit. Valtavat, aivan kuin ison joutsenen. Vielä hetken hän viipyy kumarassa, mutta sitten nousee ja katsoo taas minuun. Nyt olen varma hänen ilmeestään.

Anteeksipyytävä. Niin hyytävän täynnä surua ja tuskaa, että nyrkki sisälläni siirtyy puristamaan sydäntäni. Tulin liian myöhään. Ajatus saa minut liikkeelle, vielä ehdin halata viimeisen kerran.

Juoksen. Enää kymmenen metriä. Mutta hän alkaa haalistua, muuttuu läpikuultavaksi. Ponnistan viimeiset askeleet voimieni rippeillä ja ojennan käteni. Hänkin ojentaa omansa ja sulkee silmänsä. Mutta turhaan.

Hän on poissa. Tuska nousee kuristamaan kurkkuani. Lysähdän maahan. Huomaan mustan mytyn maassa. Hänen kylmä maallinen ruumiinsa tuijottaa lasittunein silmin kaukaisuuteen, katsetta ei voi tavoittaa.

Se on kastunut lumessa ja hautaan kasvoni tutun tuoksuiseen paitaan. Vartaloani pitkin kulkee väristys ja hakkaan hänen kylmää rintaansa, kuin takoen sydäntä vielä lyömään. Olen menettänyt hänet.

En tiedä kuinka kauan olen itkenyt siinä hänen elottoman ruumiinsa yllä. Pakkanen kiristyy ja alan olla niin turta, etten tiedä mitä osaa ruumiistani vielä kykenen liikuttamaan.

Kyyneleet eivät lopu. Ne jäätyvät kasvoilleni, joilta veri on paennut. Kylmä nyrkki vaikeuttaa hengittämistä. Se häiritsee sydäntä. Se haluaa ne itselleen. Enkä minä sitä estele, ei minulla ole käyttöä enää niille.

Haluan luoksesi, älä jätä minua yksin. Älä hylkää. Seuraan sinua kaikkialle. Odota, olen vain askelen perässä.

Tunnen kasvavat haavat selässäni.