Viime kerrasta kohta vuosi, aika päivittää kuulumisia. Kun luen viimeisintä postausta, tuntuu kuin paljon olisi tapahtunut ja taas toisaalta tilanne on edelleen täysin sama. Edelleen haluan laihduttaa, haluan opiskelemaan, painiskelen ihmissuhteiden kanssa ja ajattelen "sitten kun".

Aloitan konkreettisimmista muutoksista:

1. Asunto. Okei, minulla oli tämä kämppä jo viime kirjoituksen aikaan ja tuskailin sitä, että vanhemmat maksaa kaiken. Nyt lähinnä pelottaa se, että pitäisi ottaa iso laina, jotta voisin ostaa tämän pois vanhemmiltani. Olen todella iloinen, että olen saanut tehtyä tästä minun näköiseni asunnon, vihreää ja ruskeaa sisustuksessa, materiaalina puuta ja paljon huonekasveja. Sisustus tosin pääsisi oikeuksiinsa jos täällä olisi siistimpää, mutta siitä enemmän myöhemmin (liittyy parisuhteeseen valitettavasti).

2. Koira. Elämäni valo ja ikuinen pieni kiusankappale, nyt 9kk ikäinen Bichon frisé poika. Murrosikäinen kapinoija ja rajojen testaaja, hyppii päällä kun katson telkkaria, pissaa sängylle ennen nukkumaanmenoa, puree poikki sähköjohtoja. Silti maailman rakkain lohduttaja ja päivien piristäjä, joka saa minut nousemaan sängystä pissalenkille, katsoo ymmärtävästi isoilla mustilla silmillään, sinnikkäästi tuo lelua ja pyytää "heitä sitä!". Käpertyy lämmittämään kylmiä varpaita kun kirjoitan tätä, ei vaadi minulta täydellisyyttä, ei hylkää. Maailman pehmeimmät nuvuset ja masu. Pieni rähmäpallo silmäkulmassa. Maiskutus.

3. Työ. Hain töitä useastakin paikasta ilman onnea, kunnes ystävä vihjaisi että heidän kauppaketjussaan on työvoimapula. Kyseinen yritys ei juuri sillä hetkellä hakenut työntekijöitä, mutta laitoin vapaamuotoisen hakemuksen ja CV:n kuitenkin menemään söhköpostilla. Pian tuli soitto ja kutsu haastatteluun ja marraskuun alussa aloitin työt. Työpaikkani on ison elintarvikekauppaketjun myymälä, jossa meitä on hieman alle 20 työntekijää, noin viisi kerrallaan vuorossa ja työnkuvaan kuuluu kassatyö, hyllytys, siivous, pullonpalautuspiste ym. Alkujännityksen ja -kankeuden jälkeen alkaa pikkuhiljaa sujua, joskin tuntuu että varsinkin myymäläpäälliköllä on usein huomautettavaa. Vähitellen on myös alkanut paljastua millainen ympäristö työmaailma on. Tulee melkein yläasteen klikit ja arvojärjestys mieleen, unohtamatta selän takana puhumista ja paljon kertovia katseita. On kiva ansaita vihdoin rahaa ja ihmisetkin ovat pääasiassa mukavia - joskaan eivät sellaisia joista muodostuisi uusia sydänystäviä - mutta jo kolmen kuukauden jälkeen alkaa kaipaamaan opiskelua.

4. Vanhempien ero. Se tuli yllätyksenä ja järkytti aika tavalla omaa mielikuvaani koko elämän kestävästä kumppanuudesta. Miksei mikään hyvä kestä? Miksi rakkaus ei ole ikuista? Tai jotenkin olen huomannut omissa suhteissani, ettei sen toisen naamaa jaksa pidemmän päälle kauaa tuijottaa ja ihmetellytkin miten pitkät avioliitot kestää. Sitten olen aina päätynyt siihen tulokseen, että se oikea ei ole vain osunut kohdalle, se jota jaksaisi katsella vaikka 50 vuotta aina yhtä rakastavin silmin. Nyt mielikuvani avioliitosta on se, että alkusuhde on ihana, päätetään mennä naimisiin ja saadaan lapsia, jolloin alkaa alamäki, ei ole aikaa läheisyydelle ja parisuhteen huoltamiselle, ollaan yhdessä lasten takia ja tottumuksesta ja koska "siihen on sitouduttu sormuksin". Keski-iässä huomaa kaipaavansa sisältöä elämäänsä, toiset kituuttelevat vaikeuksista huolimatta ja pitävät yllä illuusiota ikuisesti kestävästä rakkaudesta ja avioliitosta, toiset vaativat itselleen parempaa, ottavat eron ja särkevät illuusion ja samalla lastensa pumpulinpehmeät ajatukset yhdessä vanhenevista vanhemmista siinä kodissa jossa lapset 18 vuotta itsekin asuivat. Toivuttuaan hämmennyksestä ja sekavista pumpulinsirpaleista lapset ehkä näkevät vanhempiensa olevan onnellisempia - jos ovat.

Siinä suurimmat elämänmuutokset. Nyt päästäänkin sitten siihen, miten minulla oikeasti tällä hetkellä menee.

Haluan keväällä opiskelemaan. Psykologiaa. Tai ainakin yliopistoon. Hain jo viime keväällä huonolla menestyksellä ja motivaatiolla, tänä vuonna uusi yritys. Lupasin aloittaa lukemisen heti vuodenvaihteen jälkeen, mutta taas ollaan jo yli puolessavälissä tammikuuta enkä ole paljon alkusanoja pidemmälle päässyt, mikä jo sinänsä masentaa ja laskee opiskelumotivaatiota. Olen maailman huonoin ihminen ottamaan itseään niskasta kiinni. Senkin tiedostaminen masentaa ja laskee itsevarmuutta. Ja ennenkaikkea STRESSAA. Stressi on pahin viholliseni, se ottaaa tiukkaan otteeseen, lamaannuttaa toimintakyvyn ja luovan ajattelun, pakottaa syömään ja tuntemaan omantunnontuskia laiskottelusta. SSSS, Stressi Syö Sinut Sisältä. Heh, mikä älynväläys ja luovan ajattelun ylistys.

Ystävät. Kaverit. Tutut. Pian jo tuntemattomat? En totea ystävistäni tämän enempää, mutta lisään, että uudet ystävät ovat myös yksi syy palavalle halulle opiskelemaan. Kaikilla on niin omat elämänsä ja kiireensä, että ystävyyssuhteista on tullut pinnallisempia ja jollakin tavalla ontompia. Mikä taas saattaa olla osasyy riippuvuuteen poikaystävästä.

Poikaystävä. Sama kuin viime kirjoituksessani se herra, jonka pohtisin olevan machomies, joka ei puhu ja joka haluaa vain seksiä. Se josta ajattelin: "Tuleekohan tästä mitään.."  Mikä on muuttunut? Herra onkin hupsuttelijahöpöttäjä joka ei enää halua seksiä yhtä usein kuin minä. Joka asuu käytännössä luonani, vaikka maksaa vuokraa yhä omasta yksiöstä, jossa käy kerran kuukaudessa. Omassa kämpässään on meneillä putkiremontti, vuokra vain 50 euroa koska eihän siellä voi asua. Eli ylimääräistä rahaa on (yleensä tilillä 3 euroa), mutten ole kehdannut ehdottaa että hän vaikka maksaisi osan minun yhtiönvastikkeestani, koska eihän hän ennenkään ole. Lupasi käydä useammin nyt kaupassa (on ruokkinut itsensä useammin Subwayssa). EI SIIVOA. Todellakaan. Yhä ajattelen: "Tuleekohan tästä mitään.." Pienen painostuksen jälkeen hän sanoi, että tykkäisi minusta laihempana. Moni itsevarmempi nainen olisi heittänyt mokoman kommentin jälkeen miehen ulos, vaan en minä. Itkin ja ajattelin että olen ansainnut sellaiset ajatukset poikaystävältäni, koska pidän itsekin itseäni vähän liian tuhtina. Myöhemmin Herra on koittanut sanomisiaan korjailla, että hän ei vaan pidäkkään tästä elämäntyylistä, siitä että ostan usein herkkuja. Mutta kalvaa se silti mieltä ja saa ajattelemaan seksin vähentyneen sen takia, etten ole enää niin viehättävä. Mutta tadaa, koska olen maailman huonoin ottamaan itseäni niskasta kiinni, en tietenkään pysty tekemään oloani paremmaksi menemällä kuntosalille tai jumppaan. JA tadaa, koska olen stressin lamaannuttama, en voi mennä esimerkiksi jumppaan koska "pitäisi lukea". Tadaa, i'm stuck in my life. Tästä nyt tulee taas se kuva, että kituuttelen kamalassa suhteessa, mutta rakastan poikaystävääni oikeasti ja hänen kainalossaan on maailman turvallisin olo. Hän on minun mielestäni seksikäs, hassu, eläinrakas ja hänellä on oikeasti maailman pehmein iho. Okei, äskeisen voisi myös ajatella niin, että en haluaisi hänen harrastavan seksiä kenenkään muun kanssa, hän on niin hassu ettei pysty puhumaan vakavasti mistään, hän tulee niin hyvin toimeen koirani kanssa etten usko löytäväni toista sellaista ja olen addiktoitunut pehmeisiin ihoihin (koiran maha ja poikaystävän kroppa). Yhtäkaikki, en pysty jättämään häntä koska rakastan niin paljon, mutta välillä kärsin paljonkin silloin kun meillä menee huonosti. Rakastunut hieman renttuun mieheen, voisi kai sanoa.

Ja taas on tullut purettua niin paljon asioita, ettei niissä tunnu olevan mitään järkeä. Niin paljon sanottavaa, että sanat tulevat ulos sitä mukaa kun ne tulevat mieleen. Ehkä tällaisen kunnon tilannekatsauksen jälkeen pystyn keskittymään pienempiin seikkoihin yksityiskohtaisemmin ja mielenkiintoisemmin seuraavissa päivityksissä. Teidän ailahteleva, sirpaleinen, yhteenliimattu (paksulla vanukerroksella päällystetty) Sapfo.