1. Riitaa->poikaystävä muutti omaan kämppäänsä->alkoi menemään paremmin kun ei nähdä jatkuvasti vaan panostetaan tapaamisiin-> toisaalta huomaan pärjääväni omillani hyvin

2. Perus baari-ilta->MIELETTÖMÄN kuuma poika alkaa tanssia kanssani ja saattaa kotiin-> pari kertaa seuraavalla viikolla käydään ajelemassa ja puhutaan tunteja->jännitystä ja halua panostaa omaan ulkonäköön-> toisaalta nähty vain pimeässä kun oltiin baarissa/yöllä ajelemassa/mulla suht löysä villakangastakki päällä->eli ajatuksia siitä että hän kuuluu "ylempään" kastiin ulkonäön suhteen tai ei ole tajunnut etten ole mallinlaiha->ulkonäköpaineita

3. Vuoden kestänyt ylämäkialamäki parisuhde vs. uusi poika/ sinkkuilu-> pitäisikö jäädä vanhaan koska se on turvallinen ja tuntee itsensä tarpeeksi hyväksi vai jättää ja katsoa mitä (tuskin mitään vakavaa) uudesta pojasta tulee tai aloittaa sinkkuajanjakso ja kevyempi deittailu, joka joko nostaisi itsetuntoa kun huomaisi "kelpaavansa" tai laskisi jos tulee torjutuksi tai ei löydä ketään-> salailu ahdistaa-> ei osaa tehdä radikaaleja ratkaisuja elämässä

Tein muuten tonne sivupalkkiin tollasen laihdutuslaskurin, ihan omaksi motivaatiokseni toki, mutta motivoi enemmän jos se on julkisesti esillä :) Ajattelin myös lähiaikoina ottaa sellasen kroppakuvan ilman kasvoja jota sitten saataisiin verrata KUN olen laihtunut (nii vissii!) Nyt on pitemmän aikaa ollut  sellainen ajanjakso, että olen antanu itteni syödä paljon, osaksi siksi koska tiedän että poikaystäväni ei jättäisi minua (ihan hyvin se voisi!) ja koska töissä tulee syötyä ihan miten sattuu ja syön stressiin. Viimeisinä viikkoina on uudet tuulet alkaneet puhaltaa, koska olen katsellut paljon kuvia laihoista ihmisistä ja lukenut laihduttavien ihmisten keskusteluja SEKÄ kokenut niin pahaa oloa ja ahdistusta omasta kropasta, että nyt on aika viimein aloittaa OIKEAN muutoksen tekeminen. Mulla on tässä tulossa kaksi ulkomaan rantamatkaa toukokuussa ja kesäkuussa, joten ahdistus on aivan valtava kun ajattelenkin raskausarpieni esittelyä bikineissä. No, ehkä aurinko vaalentaisi niitä, heheh?

mieli ja elämä myllertäen,

-sapfo

Toinen mikä mua vaivaa on se, että pelkään (osin edellämainituista syistä), että poikaystäväni pettää minua. Olen monissa tilanteissa (jotka eivät ole olleet niin vakavia) huomannut että hän on mestari velehtelemaan ilmeenkään värähtämättä. Ja jos totuus myöhemmin paljastuu. hän vain nauraa sitä pilaksi, niinkuin se varmasti on osaksi ollutkin. Pointti kuitenkin on, että hän on kykenevä valehtelemaan päin naamaa ja miksei soveltaisi taitoa suurempiinkin salaisuuksiin kuin koiran lenkittä jättämiseen. Hän on myös paljon poissa kotoa, "jossain" "jonkun kaverin" kanssa. Jos minulla on iltavuoro, hän on päivät koulussa ja jos olen aamuvuorossa, hän lähtee näille kaveri-jäkismatsi-sulkapallo-bisse -reissuilleen illaksi. Eli käytännössä olemme vain yöt yhdessä. Ymmärrän sen, että seksi ja seksuaalisuus vähentyy suhteen edetessä, mutta jos poikaystävä oli alussa se halukkaampi osapuoli ja nykyään haluttomampi, onko se normaalia? Tarkoitan sitä, että hän halusi monia kertoja päivässä ja nykyään riittää kerran muutamassa viikossa. Voiko vuodessa tapahtua niin iso muutos libidossa vai siirtääkö hän vain halunsa johonkin muuhun kohteeseen?

-sapfo, joka on uupunut huonosta ruuasta ja töistä ja matalasta itsetunnosta. (auttaisi kun laihduttaisi, söisi monipuolisesti ja terveellisesti ja näkisi itsensä arvokkaana [kai])

Näiden hoikkien ihmisten kuvia itsestään ja vaateostoksistaan katsellessa tuli sellainen olo, että minäkin voisin kokeilla. Arvaattekin varmaan mikä kumosi sellaiset ajatukset heti: "En ole mallinvartaloinen, en kehtaisi laittaa kuvia vartalostani". Joitakin hetkiä myöhemmin huomasin tuumivani vaateyhdistelmiä ja miten niistä kokoaisi päivityksen, miten ne kuvaisi, mitä ihmiset kommentoisivat. Pystyisikö ne kuvaamaan jotenkin niin, ettei naamani näkyisi? Haluaisinko että kuka tahansa, tuttu tai tuntematon, voisi yhdistää toisiinsa kasvoni, vartaloni ja nämä henkilökohtaiset suhdevudatukset. Lukisiko joku tavallisen ihmisen vaatehankinnoista, sisustamisesta ja kosmetiikkavinkeistä?

Miten itsetuntoni muuttuisi, jos kehtaisin julkaista kuvia itsestäni? Masentuisinko siitä, että yksi kuva sadasta kelpaisi itselleni ja senkin jälkeen sortuisin muokkaamaan sitä photoshopilla pienemmäksi. Voisiko olla omalla tavallaan tyylikäs, vaikka joku paikka vähän pursottaisikin ja jalat näyttäisivät kahdelta tukilta joka kuvakulmasta.

Jätän asian mietintään.

sapfo

p.s. lähdetään kaverin kanssa kyprokselle kesäkuun alussa!

Eli meillä oli kolme päivää pahaa tilannetta päällä, joka ratkesi siihen että törmättiin illalla samassa baarissa poikaystävän kanssa. Ensin annettiin tulla kunnolla huutamista ja sitten hävittiin taas ihmisvilinään. Eksäni (parin kuukauden suhde vuosi sitten) oli myös siellä ja tapansa mukaan yritti kännissä iskeä minua. Yleensä se on imartelevaa, nyt lähinnä ärsytti kun se läpsi perseelle ja oli mauttomampi kuin ennen. NO, tanssilattialla tämä eksä taas lähenteli, mutta yhtäkkiä poikaystävä tuli ja tönäisi sen pois ja veti mut itelleen!^^ Olin valehtelematta tämän näköinen: <3__<3

Mentiin istumaan ja liimaudittiin toisiimme, käveltiin kotiin, piti lenkittää koira muttei pystytty odottamaan ja harrastettiin seksiä eteisen lattialla. Aamulla taas pari kertaa ja vielä kerran iltapäivällä<3 Ihan niinku alkusuhteessa!

Mitä pahempi riita, sitä ihanampaa sen jälkeen.

Kari Tapiota lainaten: "Myrskyn jälkeeeeen on poutasäääääää..."

AINIIN, tänään siivosin kolme tuntia ennen töitä, pesin lattiat ja pyykkäsin! Töistä tultuani poikaystävä oli tiskannut ja päätettiin että sovitaan aina etukäteen tiskipäivät vuorotellen niin niistä ei voi luistaa.

imelä Sapfo

Edellispäivänä oli jotain perusnahistelua siitä, että pitäisi tiskata ja meetkö jo sen koiran kanssa ulos, kumpi saa katsoa telkkaria. Siitä syntyi mökötysmykkäkoulu, ihan normaalia. Epänormaalia oli, että minun mittani oli täynnä kaikkea tätä parisuhdekuraa (johtuneeko siitä ettei olla harrastettu seksiä tai muutakaan läheisyyttä ainakaan viikkoon) ja menin sohvalle nukkumaan. Vihaan sitä, että mennään usein vihaisina nukkumaan! Siinä sohvalla odottelin että poikaystävä tulisi pyytämään sovintoa ja hakemaan takaisin sänkyyn nukkumaan, mutta turhaan. Eli mökötys vain paisui. Aamulla mykkäkoulu jatkui. Ennen kuin menin eilen töihin kello 14 juttelin ystäväni kanssa ja kehittelin idean että menisin töistä päästyäni hänen luokseen yöksi. Tietenkään mitään Hänelle ilmoittamatta, saakoon siellä sitten olla kerrankin huolissaan (tuntui niin hyvältä suunnitelmalta!). Poikaystävä tiesi, että pääsen yhdeksältä töistä.

Menin kaverin luo, mentiin yhdessä leffaan, yhdeltätoista (vasta!) tuli Häneltä viesti "mis oot". Leffassa en alkanut näpyttelemään viestiä (tuskin olisin muutenkaan heti vastannut) ja katkaisin kaikki puhelut. Leffan puolessavälissä tekstasin olinpaikakseni "ei missään". Takaisin kaverin kämpillä yritin soittaa ja tilanne oli kääntynyt päälaelleen, hän katkaisi kaikki puhelut. No, ajattelin että hän luulisi minun menneen vihaisena bailaamaan ja pelkäsin että hän kostaisi myös ryyppäämällä (kerran Hän ryyppäsi meidän ollessa riidoissa ja pussaili baarissa toisen tytön kanssa). Eli lähetin kuvan ystäväni kissasta, jotta Hän tajuaisi missä olin. Kysyin myös lähteekö hän kanssani koiranäyttelyyn yhdeksältä aamulla (josta voi päätellä ettei minulla ole aamulla krapulaa). Ei mitään vastausta.

Tänään menin aamulla suunnitelman mukaan koiranäyttelyyn, yritin taas ottaa yhteyttä, tuli vihaisia viestejä siitä missä olin eilen. Yritin puolustautua sillä, että olin vihainen ja halusin pois kodin painostavasta mykkäkouluilmapiiristä ja Hän sanoi siis olevansa nykyään oikeutettu lähtemään vihaisena mihin tahansa ilmoittamatta mitään. Yritin sanoa että hänkin vihaisena tekee minua suututtavia tempauksia, kuten ostaa askin tupakkaa (ei muka sama asia ollenkaan, vaikka suutun siitä todella paljon).

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että tulin kotiin, Hän lähti johonkin ja nyt mietin mitä pitäisi tehdä. Okei, tiedän etten ollut reilu häipyessäni pois yöksi, mutta ymmärtääkö joku toinen nainen käytökseni? En tiedä jaksanko tätä suhdetta enää. Enkä sano syyksi sitä millainen poikaystäväni on, vaan myös sen miten itse käyttäydyn hänen seurassaan. Kai sekin jotain kertoo, että olen useammin huonolla kuin hyvällä tuulella kotona?  Jos yhtä hyvää päivää seuraa kolme huonoa, hyviä hetkiä on noin 1/4. Ajatuksenjuoksuni tällä hetkellä kiertää seuraavanlaisia polkuja: "Pitäisikö tälle laittaa piste dramaattisesti, pakata kaikki Hänen tavarat jätesäkkeihin odottamaan ovelle? Jos taas jään odottamaan että Hän tulee kotiin, jatkuuko mykkäkoulu, syntyykö riita, en halua tulla itse jätetyksi. Katuisinko päätöstäni, entä jos vielä jonkun aikaa miettisin, ettei tule tehtyä mitään hätiköityä. En kyllä jaksaisi enää tätä tilannetta, mutten halua alkaa pyytelemään anteeksi ja itkemään kun toinen on vaikeneva vihainen muuri. Jos tää onkin vain jokin vaihe ja kaikki kääntyy paremmaksi."

Ainakin olen tästä suhteesta oppinut olevani itse niin äkkipikainen, dominoiva ja "temperamenttinen", että tarvitsisin elämänkumppaniksi jonkin nyssykän (sopivasti) alistuvan miehen joka ei ruoki pahaa mieltäni. Nykyisessä suhteessa olemme molemmat liian samanlaisia, molemmat suuttuvat paljon osaamatta lopettaa pahojen sanojen kierrettä, osaamatta olla se joka lopulta nöyrtyy hieromaan sovintoa ja pyytämään anteeksi ensimmäisenä.

Todella sekavaa tekstiä taas, ehkä enemmän itseäni varten tällainen purkaus.

Sapfo

Aloitan konkreettisimmista muutoksista:

1. Asunto. Okei, minulla oli tämä kämppä jo viime kirjoituksen aikaan ja tuskailin sitä, että vanhemmat maksaa kaiken. Nyt lähinnä pelottaa se, että pitäisi ottaa iso laina, jotta voisin ostaa tämän pois vanhemmiltani. Olen todella iloinen, että olen saanut tehtyä tästä minun näköiseni asunnon, vihreää ja ruskeaa sisustuksessa, materiaalina puuta ja paljon huonekasveja. Sisustus tosin pääsisi oikeuksiinsa jos täällä olisi siistimpää, mutta siitä enemmän myöhemmin (liittyy parisuhteeseen valitettavasti).

2. Koira. Elämäni valo ja ikuinen pieni kiusankappale, nyt 9kk ikäinen Bichon frisé poika. Murrosikäinen kapinoija ja rajojen testaaja, hyppii päällä kun katson telkkaria, pissaa sängylle ennen nukkumaanmenoa, puree poikki sähköjohtoja. Silti maailman rakkain lohduttaja ja päivien piristäjä, joka saa minut nousemaan sängystä pissalenkille, katsoo ymmärtävästi isoilla mustilla silmillään, sinnikkäästi tuo lelua ja pyytää "heitä sitä!". Käpertyy lämmittämään kylmiä varpaita kun kirjoitan tätä, ei vaadi minulta täydellisyyttä, ei hylkää. Maailman pehmeimmät nuvuset ja masu. Pieni rähmäpallo silmäkulmassa. Maiskutus.

3. Työ. Hain töitä useastakin paikasta ilman onnea, kunnes ystävä vihjaisi että heidän kauppaketjussaan on työvoimapula. Kyseinen yritys ei juuri sillä hetkellä hakenut työntekijöitä, mutta laitoin vapaamuotoisen hakemuksen ja CV:n kuitenkin menemään söhköpostilla. Pian tuli soitto ja kutsu haastatteluun ja marraskuun alussa aloitin työt. Työpaikkani on ison elintarvikekauppaketjun myymälä, jossa meitä on hieman alle 20 työntekijää, noin viisi kerrallaan vuorossa ja työnkuvaan kuuluu kassatyö, hyllytys, siivous, pullonpalautuspiste ym. Alkujännityksen ja -kankeuden jälkeen alkaa pikkuhiljaa sujua, joskin tuntuu että varsinkin myymäläpäälliköllä on usein huomautettavaa. Vähitellen on myös alkanut paljastua millainen ympäristö työmaailma on. Tulee melkein yläasteen klikit ja arvojärjestys mieleen, unohtamatta selän takana puhumista ja paljon kertovia katseita. On kiva ansaita vihdoin rahaa ja ihmisetkin ovat pääasiassa mukavia - joskaan eivät sellaisia joista muodostuisi uusia sydänystäviä - mutta jo kolmen kuukauden jälkeen alkaa kaipaamaan opiskelua.

4. Vanhempien ero. Se tuli yllätyksenä ja järkytti aika tavalla omaa mielikuvaani koko elämän kestävästä kumppanuudesta. Miksei mikään hyvä kestä? Miksi rakkaus ei ole ikuista? Tai jotenkin olen huomannut omissa suhteissani, ettei sen toisen naamaa jaksa pidemmän päälle kauaa tuijottaa ja ihmetellytkin miten pitkät avioliitot kestää. Sitten olen aina päätynyt siihen tulokseen, että se oikea ei ole vain osunut kohdalle, se jota jaksaisi katsella vaikka 50 vuotta aina yhtä rakastavin silmin. Nyt mielikuvani avioliitosta on se, että alkusuhde on ihana, päätetään mennä naimisiin ja saadaan lapsia, jolloin alkaa alamäki, ei ole aikaa läheisyydelle ja parisuhteen huoltamiselle, ollaan yhdessä lasten takia ja tottumuksesta ja koska "siihen on sitouduttu sormuksin". Keski-iässä huomaa kaipaavansa sisältöä elämäänsä, toiset kituuttelevat vaikeuksista huolimatta ja pitävät yllä illuusiota ikuisesti kestävästä rakkaudesta ja avioliitosta, toiset vaativat itselleen parempaa, ottavat eron ja särkevät illuusion ja samalla lastensa pumpulinpehmeät ajatukset yhdessä vanhenevista vanhemmista siinä kodissa jossa lapset 18 vuotta itsekin asuivat. Toivuttuaan hämmennyksestä ja sekavista pumpulinsirpaleista lapset ehkä näkevät vanhempiensa olevan onnellisempia - jos ovat.

Siinä suurimmat elämänmuutokset. Nyt päästäänkin sitten siihen, miten minulla oikeasti tällä hetkellä menee.

Haluan keväällä opiskelemaan. Psykologiaa. Tai ainakin yliopistoon. Hain jo viime keväällä huonolla menestyksellä ja motivaatiolla, tänä vuonna uusi yritys. Lupasin aloittaa lukemisen heti vuodenvaihteen jälkeen, mutta taas ollaan jo yli puolessavälissä tammikuuta enkä ole paljon alkusanoja pidemmälle päässyt, mikä jo sinänsä masentaa ja laskee opiskelumotivaatiota. Olen maailman huonoin ihminen ottamaan itseään niskasta kiinni. Senkin tiedostaminen masentaa ja laskee itsevarmuutta. Ja ennenkaikkea STRESSAA. Stressi on pahin viholliseni, se ottaaa tiukkaan otteeseen, lamaannuttaa toimintakyvyn ja luovan ajattelun, pakottaa syömään ja tuntemaan omantunnontuskia laiskottelusta. SSSS, Stressi Syö Sinut Sisältä. Heh, mikä älynväläys ja luovan ajattelun ylistys.

Ystävät. Kaverit. Tutut. Pian jo tuntemattomat? En totea ystävistäni tämän enempää, mutta lisään, että uudet ystävät ovat myös yksi syy palavalle halulle opiskelemaan. Kaikilla on niin omat elämänsä ja kiireensä, että ystävyyssuhteista on tullut pinnallisempia ja jollakin tavalla ontompia. Mikä taas saattaa olla osasyy riippuvuuteen poikaystävästä.

Poikaystävä. Sama kuin viime kirjoituksessani se herra, jonka pohtisin olevan machomies, joka ei puhu ja joka haluaa vain seksiä. Se josta ajattelin: "Tuleekohan tästä mitään.."  Mikä on muuttunut? Herra onkin hupsuttelijahöpöttäjä joka ei enää halua seksiä yhtä usein kuin minä. Joka asuu käytännössä luonani, vaikka maksaa vuokraa yhä omasta yksiöstä, jossa käy kerran kuukaudessa. Omassa kämpässään on meneillä putkiremontti, vuokra vain 50 euroa koska eihän siellä voi asua. Eli ylimääräistä rahaa on (yleensä tilillä 3 euroa), mutten ole kehdannut ehdottaa että hän vaikka maksaisi osan minun yhtiönvastikkeestani, koska eihän hän ennenkään ole. Lupasi käydä useammin nyt kaupassa (on ruokkinut itsensä useammin Subwayssa). EI SIIVOA. Todellakaan. Yhä ajattelen: "Tuleekohan tästä mitään.." Pienen painostuksen jälkeen hän sanoi, että tykkäisi minusta laihempana. Moni itsevarmempi nainen olisi heittänyt mokoman kommentin jälkeen miehen ulos, vaan en minä. Itkin ja ajattelin että olen ansainnut sellaiset ajatukset poikaystävältäni, koska pidän itsekin itseäni vähän liian tuhtina. Myöhemmin Herra on koittanut sanomisiaan korjailla, että hän ei vaan pidäkkään tästä elämäntyylistä, siitä että ostan usein herkkuja. Mutta kalvaa se silti mieltä ja saa ajattelemaan seksin vähentyneen sen takia, etten ole enää niin viehättävä. Mutta tadaa, koska olen maailman huonoin ottamaan itseäni niskasta kiinni, en tietenkään pysty tekemään oloani paremmaksi menemällä kuntosalille tai jumppaan. JA tadaa, koska olen stressin lamaannuttama, en voi mennä esimerkiksi jumppaan koska "pitäisi lukea". Tadaa, i'm stuck in my life. Tästä nyt tulee taas se kuva, että kituuttelen kamalassa suhteessa, mutta rakastan poikaystävääni oikeasti ja hänen kainalossaan on maailman turvallisin olo. Hän on minun mielestäni seksikäs, hassu, eläinrakas ja hänellä on oikeasti maailman pehmein iho. Okei, äskeisen voisi myös ajatella niin, että en haluaisi hänen harrastavan seksiä kenenkään muun kanssa, hän on niin hassu ettei pysty puhumaan vakavasti mistään, hän tulee niin hyvin toimeen koirani kanssa etten usko löytäväni toista sellaista ja olen addiktoitunut pehmeisiin ihoihin (koiran maha ja poikaystävän kroppa). Yhtäkaikki, en pysty jättämään häntä koska rakastan niin paljon, mutta välillä kärsin paljonkin silloin kun meillä menee huonosti. Rakastunut hieman renttuun mieheen, voisi kai sanoa.

Ja taas on tullut purettua niin paljon asioita, ettei niissä tunnu olevan mitään järkeä. Niin paljon sanottavaa, että sanat tulevat ulos sitä mukaa kun ne tulevat mieleen. Ehkä tällaisen kunnon tilannekatsauksen jälkeen pystyn keskittymään pienempiin seikkoihin yksityiskohtaisemmin ja mielenkiintoisemmin seuraavissa päivityksissä. Teidän ailahteleva, sirpaleinen, yhteenliimattu (paksulla vanukerroksella päällystetty) Sapfo.

Eilen oli hyvin epätoivoinen päivä, ei ihmekään et itkin illalla (en oo pitkään aikaan itkeny, kiitos mielialalääkkeitten). Kävin lenkillä ja tajusin kuin huono kunto mulla on. Katoin peilistä ja kävin vaa'alla ja mua inhotti kuin kamala oon. Paksu. Lenkin jälkeen herkuttelin. Sain tietää, että sain psykologiasta Been. Oon kuitenkin jo psykologian valmennuskurssilla ja hakemassa lukemaan sitä yliopistoon --> motivaatiokriisi uhkaa, miten mä motivoidun lukemaan sellasta ainetta jossa oonki ihan paska ja johon en mitenkään voi päästä, varsinkaan kun jää tärkeitä pisteitä saamatta pääsykokeissa kun menin kusemaan psykan yo-kirjotukset (niistä saa paljon pisteitä). HUOH. Okei voin korottaa yo-kokeen syksyllä ja hakee ens keväänä psykaa uudestaan, mut se ei paljoo lohduta nyt valmennuskurssilla josta kannattais kuitenki ottaa hyöty irti. AARGH.

Muutan omaan kämppään, jonka mun vanhemmat omistaa. Mua ahdistaa kun en tiiä mitä kuluja mun kuuluu maksaa, kun en saa kuitenkaan opintotukee tai asumislisää, niin mistä mä maksan mun elämisen ja kuka maksaa yhtiönvastikkeen? Tekee pahaa kun vanhemmat ostaa sinne kalusteita ja jotenkin en oo ansainnu niitä. Musta tuntuu et elän ihan pumpulissa ja vaikeet ajat on vielä edessä kun putoon julmaan aikuisuuteen. Okei sain kesätöitä (oon tehny samoja hommia kolme kesää, fyysistä ja väsyttävää ulkohommaa hautausmaalla) alustavasti ainakin koko kesäks (sinne meni seki kesä) ja vähän lohduttaa et niistä pitäis se pari tonnia tienata. MUT miten se riittää koko vuodeks? Varsinki ku haluisin oman koiran.... Vaikka sehän on ihan vapaaehtoista rahanmenoa.. Ja mihin mä pääsen opiskelemaan? Mua kiinnostaa vaan psykologia, jonka mä tyhmä laiska paska menin ryssimään. Ja jos pitäisin välivuoden, niin en mä mistään sais töitä!

Mä oon noin tuhat kertaa elämäni aikana päättäny et nyt laihdutan mut kertaakaan se ei oo onnistunu, masentaa ku on niin huono itsekuri. Vaikka periaatteessahan mulla pitäis olla korkee motivaatio laihduttaa ku haluun sitä niin paljon??

Musta tuntuu et mä oon eksyksissä itteni kanssa. Haluisin sellasen tunteen, että oon rakastunu ja tiiän että se on kestävää, mulla on selkee päämäärä mihin haluun opiskelemaan ja tiiän että oon hyvä siinä, musta tuntuis että tulevaisuus on selkee ja kaikki mallillaan, mulla olis ohjat käsissäni ja olis hyvä fiilis kun saan käytyä salilla ja syötyä terveellisesti ja näyttäisin omasta mieletäni hyvältä. Mun jätkä olis ylpee musta ja se ajattelis että hitto millanen kultakimpale sen tyttö onkaan. Kävelisin kesällä kaupungilla korkkarit ja mekko päällä, hiukset hulmuten ja tietäisin, että paras heti on tässä ja nyt, eikä tarvis unelmoida että "noo sitten joskus tulevaisuudessa, kun oon laihtunu ja ku oon tehny sitä ja tätä ja ku tää asia on hoitunu ja sitteku oon löytäny hyvän parisuhteen ja sitteku mulla on rahaa". Nuoruus menee hukkaan ku ei osaa nauttia siitä. Kun ei pysty. Mun kaikki ajatukset on näitä "sittenku".

Onneks kesä on tulossa kaiken tän lumen ja loskan jälkeen. Ehkä se valais toivoa ja antais energiaa toimia, nauttii tästä hetkestä. Sapfo.

Oon seurustellut yli puoltoista vuotta (helmikuussa tulee kaks) ja oon aina ihmetelly et miten oonki löytäny näin kestävän ja hyvän suhteen ja ahh ku ihanaa ymym... Ja okei, ihanaa se on ollukki, meil on hirveesti muistoja ja kokemuksia ja hyviä ja huonoja hetkiä ja kaikki edellytykset koko elämän kestävälle suhteelle. Voin olla niin oma itteni Kullan seurassa (hei kamoon ees tuhnuttelu ei sais mua enää noloks!) ja voidaa puhua ihan mist vaan.

Oon kyl välillä epäilly että oon vähän pettäjä-tyyppinen ihminen. Jotenki sen vaan tietää. Oon niin tunteitten vietävissä ja jotenkin.. äh.

NO, epäilyt kävi toteen. Eiks pussailu oo periaattees jonkin asteist pettämist? Ite en ainakaan sallis kumppanil ees yhtä ajatusta muist naisista (miks mä oon näin epätasa-arvonen ihminen???). Täytin kuukaus sitten 18 ja oon käyny nyt pari kertaa täysikäsenä baarissa. Ekalla kerralla oli tosi huumaavaa flirttailla ja tanssii. Tokalla kerralla bongasin söpön jätkän, tanssin sen kans ja pussailin sen kanssa. Olin kyl juonu...

Mut vaihdoin numeroi tän baarituttavuuden kans (oikeestaan se meni niin, että mä pyysin numeroa ja se anto pelkästään omansa. eli mulla oli valta ottaa yhteyttä tai jättää ottamatta) ja yhtäkkii oltiinkin sovittu 'treffit' tiistaiksi (sovin ne ihan täysissä järjissä ja selvinpäin). Omatuntohan siinä vähän soimas, mut se hiljentyi kun ajattelin, et saa kai sitä kahvil käydä uuden kaverin kans ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Pitänee täsmentää, että mun ja Kullan seurustelusuhde on tällä hetkellä etäsuhdevaiheessa. Kulta opiskelee kahen tunnin junamatkan päässä ja nähdään viikonloppuisin. Pelkäsin etten kestä sellasta, mutta se onkin ollut yllättävän helppoa. Ei melkeen tuu ees ikävä enkä ajattele Kultaa jatkuvasti.

Kävin eilen kahvilla tän uuden tuttavuuden kanssa ja pussattiin taas. Se on sulonen, mukava ja.. miehekäs.

Voinko mä jatkaa sen tapailua näin? En tietenkään kenenkään mielestä, mut mitä mä teen? Onks roistomaista jatkaa kunnes tietää mitä haluaa? Toisaalta tää ahistaa mua kun en haluis loukata Kultaa millään tavalla. Ja kaks vuotta takana painaa aika paljon vaakakupissa ku alan punnitsemaan vaihtoehtoja. Mut jos päätän unohtaa muut ja keskittyä Kultaan niin kuinka pian mä taas haikailen jonkun perään? Eihän se oo uutta tyyppiäkään kohtaan reilua, ettei se tiedä olevansa se jonka kanssa petän jotain toista. Voisinko mä kattella parit 'treffit' eteenpäin, sitten kertoa jätkälle, että mä oikeasti seurustelenkin, mutta tykkään silti susta? Ja kattoa miten se reagoi ja jos se ei tykkää niin jatkan Kullan kanssa niinku mitään ei olis tapahtunu? Kuulostaa niin hemmetin pahalta! Jos tää olis Cosmopolitanissa kuukauden dilemma ni saisin ison "TOSI NARTTU" -leiman otsaan.

Itken. Suolaiset purot valuvat poskiani pitkin. Niistä alkaa muodostua putous. Ihoani kirvelee. Olen puu, jonka lehdiltä kevään ensi aurinko sulattaa routaa.

Hengitän. Puuskutan. Haukon henkeä. Se on vain refleksi, muuten voisin tahallani unohtaa hengittää. Rautainen nyrkki puristaa keuhkojani ahdistavalla otteella.

Silmäni sumenevat. Pyyhin niitä hihalla, jotten menettäisi näkökykyäni. Haluan nähdä vielä kerran. Vain sen verran että löydän.

Aurinkoa ei näy. Minulle se ei ole näyttäytynyt kuukausiin. Vedän pimeyttä puoleeni. Aurinko on hylännyt, jäänyt etelään nauramaan ja juomaan pina coladaa. Unohtanut synkän maan.

Pimeys tihenee ympärilläni, siitä tiedän olevani lähellä. Se värähtelee kuin odottaisi jotakin. Pelkään. Harkitsen sittenkin antavani silmien samentua. Kaadun taas. Kestää kauemmin kerätä voimia ylös nousemiseen.

Valoa. Edessäpäin. Puiden takana. Se kirkastuu joka askeleella. Pieni tuulenvire käy korvani juurella kuiskaten nimeäni. Pysähdyn valon sokaisemana.

Silmäni tottuvat ja pian näen hänet. Hän seisoo pienellä aukealla, katsoo minuun ja hehkuu valkoista. Kasvoillaan vaihtelevat ilmeet niin nopeasti, etten kykene tulkitsemaan. Olen kokovartalokipsissä.

Äkkiä hän kyyristyy polvilleen kuin kouristuksen saaneena. Kuulen hänen rahisevan hengityksensä, joka loppuu samalla sekunnilla, kun ilmaa halkoo repivä ääni. Hänen paitansa putoaa riekaleina maahan.

Tuskallisen hitaasti hänen selkäänsä piirtyy kaksi juovaa, jotka halkeavat ja vuotavat verta. Haavoista työntyy esiin jotain niin valkoista, että minun hetkeksi käännettävä katseeni.

Siivet. Kaksi hopeista ja hohtavaa, niin sulavat ja kauniit. Valtavat, aivan kuin ison joutsenen. Vielä hetken hän viipyy kumarassa, mutta sitten nousee ja katsoo taas minuun. Nyt olen varma hänen ilmeestään.

Anteeksipyytävä. Niin hyytävän täynnä surua ja tuskaa, että nyrkki sisälläni siirtyy puristamaan sydäntäni. Tulin liian myöhään. Ajatus saa minut liikkeelle, vielä ehdin halata viimeisen kerran.

Juoksen. Enää kymmenen metriä. Mutta hän alkaa haalistua, muuttuu läpikuultavaksi. Ponnistan viimeiset askeleet voimieni rippeillä ja ojennan käteni. Hänkin ojentaa omansa ja sulkee silmänsä. Mutta turhaan.

Hän on poissa. Tuska nousee kuristamaan kurkkuani. Lysähdän maahan. Huomaan mustan mytyn maassa. Hänen kylmä maallinen ruumiinsa tuijottaa lasittunein silmin kaukaisuuteen, katsetta ei voi tavoittaa.

Se on kastunut lumessa ja hautaan kasvoni tutun tuoksuiseen paitaan. Vartaloani pitkin kulkee väristys ja hakkaan hänen kylmää rintaansa, kuin takoen sydäntä vielä lyömään. Olen menettänyt hänet.

En tiedä kuinka kauan olen itkenyt siinä hänen elottoman ruumiinsa yllä. Pakkanen kiristyy ja alan olla niin turta, etten tiedä mitä osaa ruumiistani vielä kykenen liikuttamaan.

Kyyneleet eivät lopu. Ne jäätyvät kasvoilleni, joilta veri on paennut. Kylmä nyrkki vaikeuttaa hengittämistä. Se häiritsee sydäntä. Se haluaa ne itselleen. Enkä minä sitä estele, ei minulla ole käyttöä enää niille.

Haluan luoksesi, älä jätä minua yksin. Älä hylkää. Seuraan sinua kaikkialle. Odota, olen vain askelen perässä.

Tunnen kasvavat haavat selässäni.